Deftones Ruissiin, mikä vuosi nyt on!
Nyt on se vuosi kun Billie Eilish on geiminsä huipulla, Ruisrock tuo "rockin" takaisin Ruissaloon ja korealaisen Nobel-voittajan romaani pistää sukat pyörimään jaloissa. Tervetuloa toukokuu!
It’s gonna be May!
Näin IG:ssä pätkän N’Syncin muistelohaastattelua, jossa Justin Timberlake kertoi alun perin laulaneensa It’s Gonna Be Me -biisistä lainaamani kohdan kuten amerikkalainen sen lausuisi, mutta ruotsalaistuottajanero Max Martin oli inttänyt, että sen täytyy olla “gonna be maeee”, eli siinä muodossa jossa me sen tunnemme.
Timberlaken mukaan tässä on yksi Max Martinin vahvuuksista. Hänen murteellinen englantinsa ei ole suinkaan “väärin”, vaan se tekee biisien koukuista muistettavampia ja tarttuvampia. Kuten nyt vaikka tässä kohtaa.
Jokainen musiikintekijä voi samalla miettiä Martinin silmää yksityiskohdille. Miten yhden kaksikirjaimisen sanan väärinlausuminen teki lainista niin legendaarisen, että internet täyttyy siihen viittaavista meemeistä joka vuosi huhti-toukokuun vaihteessa.
Tästä tuli mieleeni, miten Spotifylla eräs ruotsalainen johtohahmo lausui aina ruotsi-englannillaan kollegani Megin nimen muodossa “Mäg” ja playlistin “plääläst”.
Deftones Ruissiin!
Deftones on lempiyhtyeeni maailmassa, siksipä ilahduin eilen valtavasti, kun Ruisrock ilmoitti tuovansa yhtyeen Ruissaloon tänä kesänä.
(Kuvassa Deftones-tatuointini juuri nyt otetussa lähikuvassa)
Oma somekuplani otti totta kai uutisen ilolla vastaan. Ilon seassa oli myös epäuskoa, Ruisrock kun on jo kauan sitten profiloitunut nuorison suurjuhlaksi, jossa kotimainen pop lyö kättä räppäreiden ja Spotifyssa suosittujen ulkkispoppareiden kanssa. Varma kevään merkki onkin, kun joku 1978 Hurriganesin Ruisrockissa nähnyt boomer lataa Facebookiin, että “miKsi,,, nimesä vielä ‘rCOK’ kum koneet,,, jumputavat”.
No, nyt on sitten rokkia, tai pikemminkin altsumetallia suoraan maailman huipulta. Deftones esiintyi Suomessa viimeksi kesällä 2022 Tuskassa ja Provinssissa, mutta silti erottuminen Ruisrockin muusta profiilista tekee tästä jotenkin erityisen keikan. Sitäpaitsi omalla pienehköllä otannallani gen z on kyllä ottanut bändin omakseen, mistä kertovat myös varsin maukkaat Spotify-kuulijaluvut. Enpä olisi 1996 uskonut, että 30 vuotta myöhemmin Deftonesin varsin omapäinen ja -laatuinen vaihtoehtometalli liikuttaa edelleen kasvukipuisia nuoria.
Luulen, että osasyynsä Deftonesin Ruis-keikalle on myös siinä, että viime vuosina isojen pop- ja rap-tähtien keikkaliksat ovat karanneet Suomi-festareiden budjettien kantamattomiin, joten sen sijaan että sama raha käytetään johonkin pari vuotta sitten breikanneeseen räppäriin joka ehkä saapuu paikalle, voidaan lineupiin ostaa yhtye, jota suurin osa yleisöstä tuskin tuntee, mutta ne jotka tuntevat, ostavat lipun juuri Deftonesin takia.
Itselläni on ollut monta vuotta tarkoitus palata Ruisrockiin, mutta töiden puolesta varsin ruuhkainen festarikesä ei ole antanut mahdollisuutta. Tänä vuonna 10 vuoden Ruisrock-paasto päättyy, sillä Deftonesin Suomen-keikkoja en missaa.
Sen verran nostan työnantajan häntää, että muistutan Rockfestin olemassaolosta. Turussa Typhoon-hallin (vai mikä se on…) ympäristössä kesäkuun 12.-14. päivä järjestettävä festari tuo vanhaan pääkaupunkiimme muhevan tukun tuttuja rock-suuruuksia, kuten esim. Muse, Judas Priest, Till Lindeman, The Cult, Bullet For My Valentine, Manic Street Preachers, Sepultura, Jinjer, Black Flag, Ugly Kid Joe ja Millencolin. Nähdään siellä, ja Deftonesin pitissä!
Han Kangin The Vegetarian ei kerro kasvissyönnistä
Luin Booker-palkinnon voittaneen The Vegetarianin, koska sitä tuntui yhdessä vaiheessa kehuvan koko some. Myös kirjailija Han Kangin viimevuotinen Nobel-palkinto totta kai herätti minut haaskalle, sitä ennen en ollut tainnut kuullakaan koko tyypistä.
Koska kaksi ihmistä joille hehkutin kirjaa mainitsi ettei haluaisi lukea lihansyöntiä syyllistävää kirjaa (vaikka aihe tärkeä onkin), voin heti sanoa ettei The Vegetarian ole sellainen kirja. Se kyllä alkaa päähenkilö Yeong-Hyen miehen valittelulla siitä, että hänen vaimonsa oli erinomaisen tavallinen ihminen, kunnes päätti ruveta kasvissyöjäksi. Kasvissyönti on romaanissa kuitenkin vain eristäytyneisyyden ja yhteisön ulkopuolelle jättämisen symboli. Kaiken “poikkeavan”, jota status quo ei hyväksy.
Päätös lopettaa lihansyönti aiheuttaa patriarkaalisessa korealaisessa kulttuurissa paljon murhetta, mutta tiiviin ja taitavan romaanin ytimessä on silti mielenterveys. Ehkä. Kirja kertoo myös naisten asemasta Koreassa (ja maailmassa), valtasuhteista ja etelä-korealaisuuden tietystä kafkamaisesta järjettömyydestä.
Rakastin romaanin hulluutta ja ennakkoluulottomuutta. Rakastin sen kolmen eri henkilön näkökulmasta kerrottua rakennetta (josta minulle tuli mieleen juuri uudelleenlukemani William Faulknerin The Sound & The Fury jota taisin viime kirjeessäkin hehkuttaa).
Vaikka Yeong-Hye on päähenkilö, hänen näkökulmaansa emme kuule. Väkivaltaisista unista alkanut kasvissyönti ja siitä edelleen syvemmälle etenevä mielisairaus kuvataan kolmen päähenkilölle läheisen kertojan silmin. Huomionarvoista on, että kaksi mieskertojaa (aviomies ja siskon aviomies) ajattelevat vain omaa hyötyään, kun Yeong-Hyenin sisko yrittää auttaa.
Mielenterveysongelma itsessään kertoo myös kaipuusta luontoon, pois nyky-yhteiskunnan vaatimuksista, mutta ehkä nämä luennat romantisoivat Yeong-Hyen ongelmia liiaksi.
The Vegetarian on ajatuksissa kimpoileva ja sinne kytemään jäävä romaani, joka alle 200 sivun kestosta huolimatta sisältää valtavasti materiaalia.
Ja sitten se Billie
Olin viime torstaina Tukholman Globenissa katsomassa Billie Eilishiä 16-vuotiaan tytärpuoleni kanssa. Olen nähnyt Billien kerran aiemmin Berliinissä, ja lupasin silloin tytärpuolelle, että seuraavalle Euroopan-kiertueelle mennään kyllä yhdessä.
(Billie, Finneas-broidi ja yleisön kännykät Happier Than Everin loppuhuipennuksen aikana)
Ja onneksi mentiin! Saimme ennakkomyynnistä liput permannolle, ja kun Billiellä oli kentän keskelle laitettu lava ja täten runsaasti “eturivin” paikkoja, pääsimme niin lähelle katsomaan että, teinitytön mittainenkin fani näki mitä lavalla tapahtuu.
Billie Eilish on paitsi 2020-luvun pop-musiikin kenties suurin uudistaja, myös armoitettu live-esiintyjä. Hänen musiikkinsa heijastelee usein sielun pimeitä tuntoja ja vaikeita hetkiä, mutta livenä hänen välitön persoonansa tuo musiikkiin vahvan yhteisöllisen ja parantavan fiiliksen.
Ylläolevassa kuvassa näkyvä Finneas kuului vielä viime kiertueella bändin kokoonpanoon, mutta nyt tuottaja-säveltäjä-artisti on jättäytynyt siskonsa vakiokokoonpanosta pois. Hän oli kuitenkin saapunut sisarusten vanhempien kanssa katsomaan jälkimmäistä Tukholman-keikkaa, eikä tietenkään malttanut pysyä pois lavalta.
Sisarusten välinen rakkaus suorastaan hehkui, kun he esittivät Finneasin akustisen kitaran säestämänä herkän I Love You:n, ja lopussa sähkökitaroivat majesteetillisen Happier Than Everin sellaiseen liekkiin (heh), että niillä kylmiksillä olisi voinut lämmittää yhden tukholmalaislähiön.
Itse jäin kaipaamaan Berliinissä näkemäni keikan pienimuotoisempaa bändiä, jossa muistaakseni Finneasin lisäksi oli vain rumpali ja synisti. Nyt mukana oli kaksi taustalaulajaa ja varmasti soittanut, mutta samalla hiukan “ammattimainen” yhtye, joka kyllä antoi Billielle tilaa olla paras itsensä, mutta joka poisti Berliinissä kuulemaani soiton ja esiintymisen orgaanisuutta.
Settilista sisälsi kattavasti musiikkia koko Billien uralta, ja se oli myös tasapainotettu oivasti nopeampitempoisiin ja herkempiin jaksoihin. Maassa selällään maaten laulettu When the Party’s Over sai kyyneleet silmiin, Charli XCX:n Brat-levyltä löytyvä Guess sai areenan pomppimaan – tällä välillä keikan tunne- ja energiaskaala liikkui, kunnes hiukan yli puolentoistatunnin ekstaasin jälkeen megahitti Birds of a Feather ja konfettisade saattelivat väen Tukholman kylmenevään iltaan.
(Yritin kuvata miten onnelliselta näytin kun keikka loppui. Näytän vain isopäiseltä, mitä toki olenkin)
Kuten todettua, Billiellä on ihmeellinen kyky olla läsnä keikoillaan. Hän on onnellinen laulaessaan omia laulujaan, välittäessään niiden fiiliksiä ja katsellessaan kun 16 000 nuorta (heh, laskin itseni tähän) huutolaulaa mukana. Liveen oli tuotu enemmän ison headliner-keikan tuotantoa ja hiukan draaman kaarta ja ekstraherkkua lavan alla liikkuneen käsivarakameran ja setin mukana muuttuvien lavasteiden muodossa. Toivon kuitenkin, että vaikka kiertueet tästä kasvavat, säilyttää Billie aina yhteyden yleisöön, sillä noin isoilla areenoilla siihen pystyy harva.
Vielä pari biisihehkua
Paljon hyviä biisejä on jälleen julkaistu, mutta hehkutanpa nopeasti niistä kahta.
Ensin Nilüfer Yanya, joka saapuu tämän uutiskirjeen kolmannelle turkulaisfestarille – eli Kesärauhaan – kesäkuun alussa.
Indie-jazz-poppari julkaisi viime syyskuussa mainion My Method Actor -albumin, mutta nyt loistavista tuotannoista ja ihanan sumuisista vokaaleista tunnettu britti julkaisi Cold Heart -nimisen biisin johon rakastuin heti. Kesäöiden musaa jos joku.
Ihailin My Method Actorin tuotantoja, ihailen Cold Heartin tuotantoa: Jokainen soundi tuntuu mietityltä, elementit ovat yllättäviä mutta ne on miksattu täydellisen vinksahtaneeseen sopusointuun.
Lorde sen sijaan palasi viime viikolla neljän vuoden julkaisutauolta What Was That -nimisellä biisillä. Parin viikon takaisessa Coachellassa yritettiin lanseerata Brat Summerin jatkoksi “Lorde Summeria”, jonka tämä biisi kyllä allekirjoittaa, mutta joka tuntuu silti hiukan vanhan lämmittelyltä. Jos tästä nyt tulee “juttu”, niin sen toki Lordelle suon.
Hänen edellisalbuminsa Solar Power vuodelta 2021 ei tainnut olla kaupallinen menestys, mutta itse kyllä diggasin vuosituhannen vaihteen optimistiselta brittiläiseltä popilta tuoksahtavaa tuotosta. Kesäkuun lopussa ilmestyvä Virgin lienee enemmän “ajan hengen” mukainen, sillä itse kuulen ensisinglen pre-kertsissä jopa Taylor Swiftin fraseerausta ja melodiikkaa. Oli miten oli, biisi on todella hitikäs, muttei silti alkuunkaan väkisin tehdyn oloinen tai laskelmoiva. Se tekee pienistä aineksista tuhdin soossin, joka tulee liikuttamaan jengiä koko kesän. Virgin-albumi meni kovaan odotukseen.
Kiitos taas tänne asti lukeneille! Ensi viikolla lisää puheenaiheita, Jussin kulttuurikirje postilaatikossasi klo 8 joka perjantaiaamu. Rauhaa!